Hallintolainkäytön tasotyöryhmän mietintö on julkaistu. Työryhmän nimi ei ole selvin mahdollinen, mutta se on miettinyt mm. hallinto-oikeuksien välistä tehtävien jakoa. Suurin muutosehdotus ympäristöpuolella näytti liittyvän Vaasan hallinto-oikeuden asemaan.
Nykyisin Vaasaan valitetaan koko maan ympäristö- ja vesiasioista. Työryhmä ehdottaa, että jatkossa kuntien viranomaisten myöntämistä ympäristöluvista valitettaisiin oman alueen hallinto-oikeuteen. Sen sijaan valitukset aluehallintovirastojen ympäristölupapäätöksistä voitaisiin edelleen keskittää. Mietinnössä tosin puhutaan keskittämisestä ”yhteen tai kahteen hallinto-oikeuteen”, kun nykyisin kaikki asiat menevät siis Vaasaan.
Itsekkäästi asianajajan kannalta ajatellen kaikkien asioiden keskittämisessä ei ole ollut ongelmia. Päinvastoin, kun paljon asioita käsitellään yhdessä hallinto-oikeudessa, tulevat sen työskentelytavat tutuiksi. Hallinto-oikeuksien työkuormituksen jakamisen, järjestelmän johdonmukaisuuden ja asianosaisten kannalta tilanne on varmasti monitahoisempi.
maanantai 29. marraskuuta 2010
maanantai 22. marraskuuta 2010
Oikeustapauksia päästökaupasta
Viime viikkoina olen pohtinut kasvihuonekaasujen päästökauppaan liittyviä asioita. Yllättävän paljon löytyy jo mm. EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Tässä malliksi pari päätöstä Unionin yleisestä tuomioistuimesta (aiemmin ensimmäisen asteen tuomioistuin, valitusoikeus Unionin tuomioistuimeen):
1. Kansallisten suunnitelmien hyväksyminen (23.9.2009: Puola v. Komissio T-183/07 ja Viro v. Komissio, T-263/07)
Päästökauppakaudelle 2008-2012 jokaisen EU:n jäsenvaltion piti laatia suunnitelma valtion jakamien päästöoikeuksien kokonaismäärästä ja oikeuksien jakamisesta laitoksille (NAP). Komissiolla oli oikeus hylätä suunnitelma kolmen kuukauden kuluessa sen esittämisestä. Komissio esitti useimpien valtioiden suunnitelmiin muutosvaatimuksia. Esimerkiksi Suomi pienensi toiminnanharjoittajille jaettavien päästöoikeuksien kokonaismäärää komission vaatimalla tavalla 2,042109 miljoonalla tonnilla. Kaikki maat eivät hyväksyneet komission päätöstä ja osa valitti päätöksistä. Unionin yleinen tuomioistuin on kumonnut ainakin Viroa ja Puolaa koskevat komission päätökset.
Tuomioistuin mm. lausui, että komissio oli käytännössä asettanut jäsenvaltion päästöoikeuksille täsmällisen ylärajan. Direktiivin mukaan tämä kuitenkin on jokaisen jäsenvaltion tehtävä. Edelleen tuomioistuin katsoi, että komission väite siitä, että sen omat laskelmat ovat luotettavampia kuin jäsenvaltion, ei vielä osoita, että jäsenvaltion laskentatapa on direktiivin vastainen.
2. Direktiivin osittainen kumoaminen (2.3.2010: Arcelor v. Parlamentti ja Neuvosto, T-16/04)
Teräsyhtiö Arcelor vaati mm. EU:n päästökauppadirektiivin osittaista kumoamista. Yksityinen henkilö tai yritys ei voi yleensä vaatia tällaista, mutta poikkeuksellisesti se on mahdollista, jos direktiivi koskee henkilöä tai yritystä ”suoraan ja erikseen”. Arcelor yritti mm. väittää, että se kuuluu raakaraudan tuottajien muuttumattomaan ja suljettuun ryhmään ja että tässäkin ryhmässä sen asema on ainutlaatuinen sen tuotantovolyymin ja konsernin rakenneuudistuksen takia. Kriteerin "suoraan ja erikseen" tulkinta on kuitenkin perinteisesti ollut tiukka, eikä se lieventynyt tälläkään kertaa. Arelorin vaatimusta direktiivin kumoamisesta ei tutkittu.
Päätöksiä löytyy täältä.
1. Kansallisten suunnitelmien hyväksyminen (23.9.2009: Puola v. Komissio T-183/07 ja Viro v. Komissio, T-263/07)
Päästökauppakaudelle 2008-2012 jokaisen EU:n jäsenvaltion piti laatia suunnitelma valtion jakamien päästöoikeuksien kokonaismäärästä ja oikeuksien jakamisesta laitoksille (NAP). Komissiolla oli oikeus hylätä suunnitelma kolmen kuukauden kuluessa sen esittämisestä. Komissio esitti useimpien valtioiden suunnitelmiin muutosvaatimuksia. Esimerkiksi Suomi pienensi toiminnanharjoittajille jaettavien päästöoikeuksien kokonaismäärää komission vaatimalla tavalla 2,042109 miljoonalla tonnilla. Kaikki maat eivät hyväksyneet komission päätöstä ja osa valitti päätöksistä. Unionin yleinen tuomioistuin on kumonnut ainakin Viroa ja Puolaa koskevat komission päätökset.
Tuomioistuin mm. lausui, että komissio oli käytännössä asettanut jäsenvaltion päästöoikeuksille täsmällisen ylärajan. Direktiivin mukaan tämä kuitenkin on jokaisen jäsenvaltion tehtävä. Edelleen tuomioistuin katsoi, että komission väite siitä, että sen omat laskelmat ovat luotettavampia kuin jäsenvaltion, ei vielä osoita, että jäsenvaltion laskentatapa on direktiivin vastainen.
2. Direktiivin osittainen kumoaminen (2.3.2010: Arcelor v. Parlamentti ja Neuvosto, T-16/04)
Teräsyhtiö Arcelor vaati mm. EU:n päästökauppadirektiivin osittaista kumoamista. Yksityinen henkilö tai yritys ei voi yleensä vaatia tällaista, mutta poikkeuksellisesti se on mahdollista, jos direktiivi koskee henkilöä tai yritystä ”suoraan ja erikseen”. Arcelor yritti mm. väittää, että se kuuluu raakaraudan tuottajien muuttumattomaan ja suljettuun ryhmään ja että tässäkin ryhmässä sen asema on ainutlaatuinen sen tuotantovolyymin ja konsernin rakenneuudistuksen takia. Kriteerin "suoraan ja erikseen" tulkinta on kuitenkin perinteisesti ollut tiukka, eikä se lieventynyt tälläkään kertaa. Arelorin vaatimusta direktiivin kumoamisesta ei tutkittu.
Päätöksiä löytyy täältä.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Estellisyys tiekunnan kokouksissa
Viime aikoina ovat puhuttaneet erityisesti poliitikkojen esteellisyydet, mutta ei ole helppoa muuallakaan. Korkeimman oikeuden esittelijä ja viisi tuomaria saivat aikaan neljä eri kantaa pohtiessaan, saako yksityistien hoitokunnan jäsen osallistua tiekunnan vuosikokouksessa tilityksen hyväksymisestä päättämiseen (KKO 2010:81). Yksityistielaissa ei säännellä esteellisyydestä, mutta esimerkiksi osakeyhtiöissä ja yhdistyksissä hallituksen jäsen ei saa äänestää itselleen vastuuvapautta.
KKO:n päätöksen mukaan esteellisyyttä ei ollut ainakaan tässä konkreettisessa tapauksessa. Tilityksen hyväksymisen ei katsottu merkitsevän minkään vahinkoa aiheuttaneen toimenpiteen hyväksymistä. Tiekunnan vuosikokous oli pätevä.
Asiaa on käännelty ratkaisussa ja eriävissä mielipiteissä niin moneen suuntaan, että ei siitä sen enempää. Huomiota kiinnittävät kuitenkin vähemmistöön jääneen oikeusneuvos Välimäen perustelut. Hän päätyy samaan lopputulokseen kuin KKO:n enemmistökin (ei esteellisyyttä), mutta perustelutavoissa oli eroa.
Ensiksi Välimäen perusteluissa on reaalisten argumenttien piirteitä. Hän viittaa siihen, että käytännössä tiekunnan asioita hoitavat henkilöt, joilla on harvoin oikeudellista asiantuntemusta. Kokousmenettelyn tulee olla kansanomaista eikä sitä tule rasittaa oikeudellisesti vaikealla sääntelyllä. Välimäki ei taida suoraan sanoa, että näiden seikkojen takia esteellisyyttä ei pitäisi olla, mutta näitten seikkojen takia lainsäätäjä on ehkä jättänyt säätämättä esteellisyydestä – ja vaikka ei olisikaan, niin nämä seikat puoltavat sitä, että asiasta pitäisi tarvittaessa säätää lailla. Reaalisten argumenttien käyttö on ehkä tuomioistuimelle pieni riski, koska silloin astutaan helposti lainsäätäjän varpaille. Tällöin mennään myös sellaiselle alueelle, josta ei yleensä ole esitetty todistelua ja jossa tuomari ei välttämättä ole asiantuntija. Pahimmillaan päätös perustuu ennakkoluuloihin ja arvauksiin. Riskeistä huolimatta en panisi pahakseni tämäntyyppisten perustelujen lisääntymistä. Ainakin on tärkeää, että tuomioistuin kirjoittaa näkyviin kaikki keskeiset päätökseen vaikuttaneet perustelut.
Toiseksi Välimäki kirjoittaa selvästi näkyviin ratkaisun puolesta ja sitä vastaan puhuvia näkökohtia ja punnitsee sitten, kummat ovat painavampia. Tätä toivoisin tuomioistuimilta laajemminkin. Näin perustelut vaikuttavat avoimilta. Hävinneen osapuolen on myös helpompi hyväksyä ratkaisu, kun siitä näkee, että tuomioistuin on noteerannut myös hänen kantaansa tukevia argumentteja.
- -
Jyrki Virolainen on näköjään ennättänyt käsitellä blogikirjoituksessaan samaa asiaa viime viikolla jo laajemmin.
KKO:n päätöksen mukaan esteellisyyttä ei ollut ainakaan tässä konkreettisessa tapauksessa. Tilityksen hyväksymisen ei katsottu merkitsevän minkään vahinkoa aiheuttaneen toimenpiteen hyväksymistä. Tiekunnan vuosikokous oli pätevä.
Asiaa on käännelty ratkaisussa ja eriävissä mielipiteissä niin moneen suuntaan, että ei siitä sen enempää. Huomiota kiinnittävät kuitenkin vähemmistöön jääneen oikeusneuvos Välimäen perustelut. Hän päätyy samaan lopputulokseen kuin KKO:n enemmistökin (ei esteellisyyttä), mutta perustelutavoissa oli eroa.
Ensiksi Välimäen perusteluissa on reaalisten argumenttien piirteitä. Hän viittaa siihen, että käytännössä tiekunnan asioita hoitavat henkilöt, joilla on harvoin oikeudellista asiantuntemusta. Kokousmenettelyn tulee olla kansanomaista eikä sitä tule rasittaa oikeudellisesti vaikealla sääntelyllä. Välimäki ei taida suoraan sanoa, että näiden seikkojen takia esteellisyyttä ei pitäisi olla, mutta näitten seikkojen takia lainsäätäjä on ehkä jättänyt säätämättä esteellisyydestä – ja vaikka ei olisikaan, niin nämä seikat puoltavat sitä, että asiasta pitäisi tarvittaessa säätää lailla. Reaalisten argumenttien käyttö on ehkä tuomioistuimelle pieni riski, koska silloin astutaan helposti lainsäätäjän varpaille. Tällöin mennään myös sellaiselle alueelle, josta ei yleensä ole esitetty todistelua ja jossa tuomari ei välttämättä ole asiantuntija. Pahimmillaan päätös perustuu ennakkoluuloihin ja arvauksiin. Riskeistä huolimatta en panisi pahakseni tämäntyyppisten perustelujen lisääntymistä. Ainakin on tärkeää, että tuomioistuin kirjoittaa näkyviin kaikki keskeiset päätökseen vaikuttaneet perustelut.
Toiseksi Välimäki kirjoittaa selvästi näkyviin ratkaisun puolesta ja sitä vastaan puhuvia näkökohtia ja punnitsee sitten, kummat ovat painavampia. Tätä toivoisin tuomioistuimilta laajemminkin. Näin perustelut vaikuttavat avoimilta. Hävinneen osapuolen on myös helpompi hyväksyä ratkaisu, kun siitä näkee, että tuomioistuin on noteerannut myös hänen kantaansa tukevia argumentteja.
- -
Jyrki Virolainen on näköjään ennättänyt käsitellä blogikirjoituksessaan samaa asiaa viime viikolla jo laajemmin.
maanantai 8. marraskuuta 2010
YVAta vaiko ei
Kari Kuusiniemi tarttuu uudessa Heikki Kullan 60-vuotisjuhlajulkaisussa "Hallinto ja hallintolainkäyttö" ympäristövaikutusten arviointimenettelyyn (YVA) liittyviin kysymyksiin. Erityisesti hän käsittelee uusien vuoden 2006 lainmuutosten merkitystä hallintotuomioistuimien kannalta. Esille saattaa tulla monia mm. virallisperiaatteeseen ja valitusoikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Seuraavassa lähempää tarkastelua kaivoksia koskevien YVA-päätösten oikeusvoimasta eräässä erityistapauksessa (sama soveltuu melkein mihin tahansa hankkeeseen, jolle tarvitaan useita lupia):
Kuusiniemen mukaan tilanne on ongelmallinen. Hän toteaa, että oikeusvoimaopit ja niihin kytkeytyvä odotus tietyn oikeuskysymyksen pysyvästä ratkaisemisesta puoltavat tulkintaa, joka estää korkeinta hallinto-oikeutta puuttumasta lainvoimaisesti ratkaistuun YVA-kysymykseen. Ymmärtääkseni Kuusiniemi katsoo, että korkein hallinto-oikeus ei voi tutkia asiaa valituksena.
Toisaalta Kuusiniemi katsoo, että tilanne voisi olla EU-oikeuden vastainen, koska YVA-velvollisuus perustuu suoraan direktiiveihin ja viranomaisilla ja tuomioistuimilla on ”velvollisuus kaikin keinoin varmistaa EU-oikeuden oikea tulkinta”. Kuusiniemi katsoo, että jos yhteysviranomaisen virheelliseksi katsottava päätös on saanut lainvoiman, niin päätöksen purkaminen voi mahdollistaa ulospääsyn EU-oikeuden vastaisesta tilasta.
Pääpiirteissään kirjoitukseen on helppo yhtyä. Sen painotukset herättävät kuitenkin muutamia kysymyksiä.
Ensiksi tulee mieleen, mikä merkitys purkukynnykseen on sillä, että hankkeella ei ole vielä kaikkia lainvoimaisia lupa. Edellä kuvattua tapausta voidaan verrata tilanteeseen, jossa kaivoslain mukaista lupaa ei tarvittaisi, vaan Vaasan hallinto-oikeuden päätöksen lainmukaisuus tulisi KHO:ssa vireille naapurin valitusajan päättymisen jälkeen tekemällä purkuhakemuksella. Onko KHO:n päätöksen purkamista koskeva harkinta merkittävästi erilaista riippuen siitä, tuleeko asia vireille omana asianaan vai uuden lupa-asian käsittelyn yhteydessä? Mielestäni vivahde-ero voi olla, mutta harkinnan lähtökohtien pitäisi olla samat.
Toiseksi kiinnittää huomiota, että Kuusiniemi painottaa EU-oikeudellista näkökulmaa vahvasti ja purun tarpeen arviointi näyttää lähtevän nimenomaan EU-oikeuden vastaisuudesta. Hallintolainkäyttölain mukaan päätös voidaan purkaa mm., jos se perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Tämä soveltuu niin kansallisen lainsäädäntöön kuin EU-oikeuteenkin. Korkein hallinto-oikeus ei näyttänyt asettavan väylämaksua koskevan päätöksen purkamista koskevassa asiassa KHO 2009:99 EU-oikeutta juuri eri asemaan kuin kansallista oikeutta. Kuusiniemen painotukset vaikuttavat erilaisilta.
- yhteysviranomainen tekee päätöksen, että pienessä kaivoshankkeessa ei tarvita YVA-menettelyä; naapurit eivät saa tässä vaiheessa valittaa päätöksestä
- hankkeelle myönnetään ympäristölupa
- naapuri valittaa ympäristölupapäätöksestä hallinto-oikeuteen valittaen samalla siitä, että yhteysviranomaisen päätös olla vaatimatta YVAa on ollut virheellinen
- hallinto-oikeus hylkää valituksen, ja katsoo, että YVAa ei ole tarvittu ja yhteysviranomaisen päätös on ollut lain mukainen; naapuri ei valita korkeimpaan hallinto-oikeuteen
- hankkeelle myönnetään kaivoslain mukainen lupa
- toinen naapuri valittaa kaivoslain mukaisesta luvasta korkeimpaan hallinto-oikeuteen valittaen samalla, että yhteysviranomaisen päätös olla vaatimatta YVAa on ollut virheellinen
Kuusiniemen mukaan tilanne on ongelmallinen. Hän toteaa, että oikeusvoimaopit ja niihin kytkeytyvä odotus tietyn oikeuskysymyksen pysyvästä ratkaisemisesta puoltavat tulkintaa, joka estää korkeinta hallinto-oikeutta puuttumasta lainvoimaisesti ratkaistuun YVA-kysymykseen. Ymmärtääkseni Kuusiniemi katsoo, että korkein hallinto-oikeus ei voi tutkia asiaa valituksena.
Toisaalta Kuusiniemi katsoo, että tilanne voisi olla EU-oikeuden vastainen, koska YVA-velvollisuus perustuu suoraan direktiiveihin ja viranomaisilla ja tuomioistuimilla on ”velvollisuus kaikin keinoin varmistaa EU-oikeuden oikea tulkinta”. Kuusiniemi katsoo, että jos yhteysviranomaisen virheelliseksi katsottava päätös on saanut lainvoiman, niin päätöksen purkaminen voi mahdollistaa ulospääsyn EU-oikeuden vastaisesta tilasta.
Pääpiirteissään kirjoitukseen on helppo yhtyä. Sen painotukset herättävät kuitenkin muutamia kysymyksiä.
Ensiksi tulee mieleen, mikä merkitys purkukynnykseen on sillä, että hankkeella ei ole vielä kaikkia lainvoimaisia lupa. Edellä kuvattua tapausta voidaan verrata tilanteeseen, jossa kaivoslain mukaista lupaa ei tarvittaisi, vaan Vaasan hallinto-oikeuden päätöksen lainmukaisuus tulisi KHO:ssa vireille naapurin valitusajan päättymisen jälkeen tekemällä purkuhakemuksella. Onko KHO:n päätöksen purkamista koskeva harkinta merkittävästi erilaista riippuen siitä, tuleeko asia vireille omana asianaan vai uuden lupa-asian käsittelyn yhteydessä? Mielestäni vivahde-ero voi olla, mutta harkinnan lähtökohtien pitäisi olla samat.
Toiseksi kiinnittää huomiota, että Kuusiniemi painottaa EU-oikeudellista näkökulmaa vahvasti ja purun tarpeen arviointi näyttää lähtevän nimenomaan EU-oikeuden vastaisuudesta. Hallintolainkäyttölain mukaan päätös voidaan purkaa mm., jos se perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Tämä soveltuu niin kansallisen lainsäädäntöön kuin EU-oikeuteenkin. Korkein hallinto-oikeus ei näyttänyt asettavan väylämaksua koskevan päätöksen purkamista koskevassa asiassa KHO 2009:99 EU-oikeutta juuri eri asemaan kuin kansallista oikeutta. Kuusiniemen painotukset vaikuttavat erilaisilta.
maanantai 1. marraskuuta 2010
Milloin voi hakea ympäristölupaa
Tällä kertaa lyhyt arvio vajaan vuoden vanhasta korkeimman hallinto-oikeuden ympäristölupahakemuksen riittävyyttä koskevasta ratkaisusta (KHO 23.12.2009/3675).
Viime vuosina sekä viranomaiset että hallinto-oikeudet ovat painottaneet useissa ratkaisuissa, että lupamääräykset voidaan asettaa vain sillä edellytyksellä, että toiminnan tekniset yksityiskohdat ovat riittävästi selvillä. Esimerkiksi voimalaitoksen lupahakemus on katsottu puutteelliseksi, kun polttotekniikka on jätetty kokonaan avoimeksi. Tämä kuulostaa toki järkevältä: ennen kuin viranomainen voi myöntää luvan, sen täytyy tietää, mitä tehdään.
Äärimmilleen vietynä seuraus voi kuitenkin olla, että uuden hankkeen tekninen suunnittelu ja laitetoimittajien kilpailutus täytyisi olla tehty ennen ympäristöluvan hakemista. Mitä toiminnanharjoittaja tekee tämän jälkeen niiden 1–5 vuoden aikana, kun lupahakemusta ja mahdollisia valituksia käsitellään? Odottaa rauhassa? Vai alkaa tilata laitteita ja rakentaa laitosta luottaen siihen, että kyllä lupa sitten valmiille laitokselle myönnetään?
Monesti on järkevää jättää ympäristölupahakemus, kun hankkeen yksityiskohdat ovat kohtuullisen selviä. Tekninen suunnittelu voidaan viedä loppuun sinä aikana, kun lupahakemusta ja mahdollisia valituksia käsitellään, ja osittain vielä tämän jälkeen. Tällaista menettelyä korkeimman hallinto-oikeuden päätös joissain tapauksissa tukee.
- Yhtiö suunnitteli jätteitä polttavaa uutta voimalaitosta ja haki sille ympäristölupaa. Lupahakemuksessa yhtiö esitti laitokselle suunnitellun tekniikan (kiertoleijupetitekniikka, SNCR, kalkkikiven käyttö sekä letkusuodatin).
- Lupavirasto myönsi tietojen perusteella laitokselle ympäristöluvan.
- Vaasan hallinto-oikeus piti lupahakemuksen selvityksiä puutteellisina. Hallinto-oikeus edellytti lisätietoja mm. kattilasta ja savukaasujen puhdistinlaitteistosta.
- Korkein hallinto-oikeus kumosi Vaasan päätöksen. KHO totesi, että kyseiset tekniikat olivat vakiintuneita päätöksentekohetkellä, ja lupahakemus on ollut riittävästi yksilöity. Tarkempaa selvitystä tekniikasta ei enää tarvinnut esittää lupaviranomaiselle.
Viime vuosina sekä viranomaiset että hallinto-oikeudet ovat painottaneet useissa ratkaisuissa, että lupamääräykset voidaan asettaa vain sillä edellytyksellä, että toiminnan tekniset yksityiskohdat ovat riittävästi selvillä. Esimerkiksi voimalaitoksen lupahakemus on katsottu puutteelliseksi, kun polttotekniikka on jätetty kokonaan avoimeksi. Tämä kuulostaa toki järkevältä: ennen kuin viranomainen voi myöntää luvan, sen täytyy tietää, mitä tehdään.
Äärimmilleen vietynä seuraus voi kuitenkin olla, että uuden hankkeen tekninen suunnittelu ja laitetoimittajien kilpailutus täytyisi olla tehty ennen ympäristöluvan hakemista. Mitä toiminnanharjoittaja tekee tämän jälkeen niiden 1–5 vuoden aikana, kun lupahakemusta ja mahdollisia valituksia käsitellään? Odottaa rauhassa? Vai alkaa tilata laitteita ja rakentaa laitosta luottaen siihen, että kyllä lupa sitten valmiille laitokselle myönnetään?
Monesti on järkevää jättää ympäristölupahakemus, kun hankkeen yksityiskohdat ovat kohtuullisen selviä. Tekninen suunnittelu voidaan viedä loppuun sinä aikana, kun lupahakemusta ja mahdollisia valituksia käsitellään, ja osittain vielä tämän jälkeen. Tällaista menettelyä korkeimman hallinto-oikeuden päätös joissain tapauksissa tukee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)