Johdatus kansainväliseen ympäristöoikeuteen

Lueskelin uutta Timo Koivurovan kirjoittamaa kirjaa Johdatus kansainväliseen ympäristöoikeuteen. Varsinaista kirja-arvostelua en yritä kirjoittaa: tietoa kirjasta ja sen sisällysluettelo löytyy mm. Art Housen sivuilta. Seuraavassa minulle lukiessa mieleen tulleita hajanaisia ajatuksia:

1. Ei sisällä pelkkää tiukkaa asiaa, vaan välissä anekdootin kaltaisia kertomuksia vaikkapa Vuotoksen altaan lupakäsittelyn ajalta. Tämä sopii minulle. Muutenkin teksti on hyvää ja helposti luettavaa. 
2. Kirja ei käsittele kovinkaan laajasti varsinaista kansainvälisen ympäristöoikeuden sääntelyä, vaan keskittyy yleisiin periaatteisiin. Kirjoittaja viittaa tässä yli 1000-sivuisiin englanninkielisiin oppikirjoihin. Toisaalta hyvä ja ymmärrettävä rajaus. Toisaalta käytännön hyötyä minulle olisi voinut lisätä vähän pidemmälle menevä esitys Suomen kannalta keskeisistä sopimusjärjestelyistä. 
3. Ihmisoikeuksia on välillä sovellettu ympäristöasioihin. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ei ole määräyksiä ympäristönsuojelusta, mutta suojaa on katsottu voivat saada kodin tai yksityis- ja perhe-elämän suojan kautta. Viime vuonna ihmisoikeustuomioistuin antoi ainakin pari langettavaa päätöstä, kun valtio ei ollut suojellut omia kansalaisiaan riittävästi esim. meluhaitalta (Dubetska ja  Apanasewicz). Ihmisoikeudet edellyttävät siis jonkinlaista ympäristönsuojelun tasoa silloinkin, kun tällä ei ole liittymää esim. rajat ylittäviin ympäristövaikutuksiin. Kirjassa tämä näkökulma jäi aika vähäiseksi. Liekö tämä kirjan sisältöön liittyvä rajaus, kun kirja keskittyy valtioiden välisiin suhteisiin, vai eikö kirjoittaja näe muuten ihmisoikeusnäkökulmaa merkittävänä trendinä ympäristöasioissa?
4. Tulkitsen kirjoittajaa niin, että hän suhtautuu kestävän kehityksen käsitteeseen kriittisesti. Minä ainakin suhtaudun. Olin joskus yli kymmenen vuotta sitten Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen valmistelukokouksissa, ja vaikutti hyvin sekavalta, kun samoissa kokouksissa ja seminaareissa käsiteltiin teollisuuden rikkipäästöjä ja naisten asemaa kehitysmaissa.
5. Koivurova tuntuu asettavan odotuksia ekosysteemipalvelujen käsitteelle. Tämän ydintä ja merkittävyyttä en ole vielä tajunnut. Eikö luonnon monimuotoisuuden merkitys ihmisten hyvinvoinnille ole tunnustettu asia ilman, että keksitään uusi käsite? En ole myöskään ihan ymmärtänyt, onko ekosysteemipalvelujen olennaisin osa luonnon tuottamien hyötyjen taloudellinen arvottaminen, vai ovatko nämä vain väljästi toisiinsa liittyviä asioita. Ratkaiseeko ekosysteemipalvelujen käsite jotain – vai onko se uusi termi, jonka sisällöstä voidaan väitellä sen sijaan, että rahoitettaisiin ja toteutettaisiin asioita?

Auta Wikipediaa

Aika usein katson Wikipediasta tietoa aiheesta, jota en kovin hyvin tunne. Valitettavasti sitä ei voi vielä suositella ympäristöoikeudellisen tiedon lähteeksi. Ympäristöoikeuteen liittyviä artikkeleita on vähän, ja nekin ovat usein vanhentuneita tai virheellisiä.

Mitä saa Wikipediasta irti esimerkiksi ihminen, jonka asuinpaikan lähellä käynnistyy kaivoshankkeen ympäristövaikutusten arviointimenettely, YVA?

Ensiksi hän voinee surfata kohtaan "kaivosten lupa-asiat". Se alkaa seuraavasti:

"Suomessa kaivostoimintaan tarvitaan Kauppa- ja teollisuusministeriöltä haettava kaivoskirja sekä ympäristölupa, jonka myöntää ympäristölupavirasto"

Valitettavasti lause on ennättänyt vanhentua jo monenkertaisesti: Kauppa- ja teollisuusministeriö lakkautettiin 1.1.2008. Tilalle tuli työ- ja elinkeinoministeriö, mutta sekin on jo vanhentunutta tietoa, kun kaivosten lupa-asiat siirrettiin vuonna 2011 TUKESille. Lisäksi ympäristölupavirastojen tehtäviä alkoivat vuonna 2010 hoitaa aluehallintovirastot, ja kaivosluvat ovat uusissa hankkeissa korvanneet kaivoskirjat vuonna 2011. Tämän ensimmäisen lauseen lisäksi melkein koko teksti on muutenkin vanhentunut tai virheellinen.

Seuraavaksi tiedonjanoinen voi kokeilla artikkelia "ympäristövaikutusten arviointimenettely". Se alkaa seuraavasti:

"Ympäristövaikutusten arviointimenettely (YVA) on ympäristöluvan myöntämiseen liittyvä menettely, joka vaaditaan erilaisten hankkeiden suunnittelun yhteydessä silloin, kun ne aiheuttavat merkittäviä ympäristövaikutuksia. YVA:n jälkeen Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus ottaa vastaan arviointiselostuksen ja tekee sen perusteella lupapäätöksen hankkeelle sekä sitten valvoo sen toteutusta."

Tämä ei ole pitänyt koskaan paikkaansa, ja antaa väärän kuvan YVA:n suhteesta lupamenettelyihin. Oikeammin tämä olisi vaikkapa näin: "Ympäristövaikutusten arviointimenettely (YVA) vaaditaan erilaisten hankkeiden suunnittelun yhteydessä silloin, kun hankkeet aiheuttavat merkittäviä ympäristövaikutuksia. Viranomainen ei saa myöntää tällaiselle hankkeelle ympäristölupaa, rakennuslupaa tai muutakaan hankkeen tarvitsemaa lupaa, ennen kuin YVA-menettely on toteutettu." 

Huomasin myös, että artikkeli "Suomen vesilaki" kertoo vuoden 1961 vesilaista, vaikka uusi vesilaki tuli voimaan tämän vuoden alussa. Suomen jätelaki kertoo vuoden 1994 jätelaista, vaikka uusi tuli voimaan 1.5.2012. Artikkelista "ympäristölupavirastot" ei ilmene, että ne lakkautettiin 1.1.2010, kun niiden tehtävät siirrettiin aluehallintovirastoihin.

Tähän bloggaukseen kuluneen ajan olisi tietysti voinut käyttää paremmin siihen, että olisin opetellut muokkaamaan Wikipediaa ja korjannut näitä virheitä ja lisännyt muista asioista tietoja. Kun oma innostukseni ei kuitenkaan siihen asti ulotu, niin tyydyn toivomaan, että jotkut muut ottaisivat Wikipedian parantamisen tältä osin projektikseen.

Unionin tuomioistuimen päätös päästökaupasta

Kirjoitin aiemmin ensimmäisen asteen tuomioistuimen päätöksistä asiassa C-505/09. Päivitys on paikallaan, kun asiasta saatiin lopullinen Unionin tuomioistuimen päätös maaliskuussa komission valitettua sinne asiasta.

Erityisesti kyse oli siitä, kellä oli valta määrätä päästökauppajärjestelmässä päästöoikeuksien kokonaismäärä vuosille 2008–2012. Komission mielestä valta oli sillä. Eräät maat, kuten Viro eivät tätä hyväksyneet. Viiden vuoden oikeusprosessin jälkeen Unionin tuomioistuin vahvisti Viron olleen ainakin osittain oikeassa. Päästökauppadirektiivissä ei edellytetä mitään tiettyä menetelmää päästöoikeuksien kokonaismäärän vahvistamisessa. Jäsenvaltiolla on liikkumavaraa valitessaan toimenpiteitä.

Viron ulkoministeriö kommentoi asiaa seuraavasti:

In the aforementioned decision, the Commission essentially determined a quota ceiling for Estonia of 12.7 million tons per year. Thanks to success in the court case and the rejection of the Commission’s decision by the General Court, Estonia has now confirmed a new allowance plan for the period in a greater amount than was stated in the Commission’s original decision. In the Commission’s new decision of 5 December 2011 it confirmed Estonia’s new quota allowance plan of 13.3 million tons per year. Therefore the court case brought a positive outcome for Estonia even prior to today’s decision. In addition, the Commission must take the effect of the European Court of Justice verdict into consideration when making future decisions.

According to Foreign Minister Paet, this is also a significant legal victory considering that the average rate of success in cases initiated by member states against the European Commission is not very high.

Esimerkiksi Suomi leikkasi aikoinaan laskemaansa päästöoikeuksien enimmäismäärää 2,042109 tonnilla komission vaatimuksen mukaisesti asiasta enempää riitelemättä.

Jätteiden kaasutuksen tarina

Kuulin uudentyyppisestä jätteiden kaasutuksesta ensimmäisen kerran vähän yli kymmenen vuotta sitten. Ideana oli valmistaa jätteistä kaasua, puhdistaa kaasu ja johtaa sitten esimerkiksi hiilivoimalaitokseen poltettavaksi. Aiempiin kaasutustekniikoihin verrattuna olennaista oli puhdistusvaihe. Jätteiden poltto hiilivoimalaitoksessa lisää joitain päästöjä. Mutta jos hiilivoimalaitoksessa poltetaan puhdistettua jätteistä valmisettua kaasua, niin sen päästöt eivät lisäänny.

Samoihin aikoihin tekniikan kehittämisen kanssa vuonna 2000 hyväksyttiin uusi jätteenpolttodirektiivi. Sen mukaan jätteitä polttavia voimalaitoksia kohdellaan aivan eri tavalla kuin sellaisia voimalaitoksia, joissa ei polteta jätteitä.

Tästä syntyi ongelma: onko jätteistä valmistetun ja puhdistetun kaasun poltto jätteenpolttoa vai ei?

Ensinnä on mahdollista tulkita, että voimalaitos ja jätteenkaasutuslaitos yhdessä muodostavat jätteenpolttolaitoksen. Kutsun tätä vaikkapa nimellä ”tiukimman mukaan”:


Toisaalta voidaan tulkita, että kaasutuslaitoksessa valmistetaan jätteistä poltettavaksi kelpaavaa kaasua, ja tämä kaasumainen polttoaine poltetaan sitten tavallisessa voimalaitoksessa. Voimalaitoksessa ei siis polteta jätteitä, vaan kaasumaista polttoainetta. Kutsun tätä nimellä "järkiratkaisu":

Kumpikin vaihtoehto kuvaa siis fyysisesti samaa tilannetta, mutta tilanteen oikeudellinen hahmottaminen on erilaista. (Tulkintavaihtoehdoille antamistani nimistä päättelykykyisimmät arvannevat, että en suhtaudu kysymykseen täysin tieteellisen objektiivisesti.)

Yksityiskohtiin menemättä ”tiukimman mukaan” kustannukset ovat useissa tapauksissa niin monta miljoonaa euroa ”järkiratkaisua” enemmän, että investointipäätöksiä ei tehdä, ennen kuin tulkinta on selvä.

Asia nousi kunnolla esiin vuosina 2001–2002, kun alettiin puuhata konkreettista asiaan liittyvää hanketta. Mielipiteet menivät ristiin. Esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto ja useat virkamiehetkin katsoivat asiaa ”tiukimman mukaan”, mutta toisaalta monet ympäristöviranomaiset hyväksyivät ”järkiratkaisun”. Vuoteen 2005 mennessä asiasta oli saatu jo useansuuntaisia kannanottoja, mutta ei lopullista selvyyttä. Tällöin se hanke, jossa itse olin mukana, lopetettiin:

Helsingin Sanomat 13.1.2005

Martinlaaksoon ei tule kierrätysjätteen polttolaitosta

Pitkä valituskierre nujersi kaasutuslaitoksen

Yritys korvat kivihiiltä kierrätyspolttoaineella Martinlaakson voimalaitoksessa on romuttunut. Vantaan Energian, Vapon ja Pohjolan Voiman tytäryhtiön Powest Oy:n yhteiseltä hankkeelta on mennyt kannattavuus lupavalitusten pitkän käsittelyn vuoksi. Puuhamiehet ovat nostaneet voimattomina kädet ylös.

Pian tämän jälkeen korkein hallinto-oikeus antoi ”järkiratkaisuun” viittaavan päätöksen. Tämä ei kuitenkaan selvittänyt asiaa lopullisesti, koska kyseinen prosessi oli alkanut niin aikaisin, että siinä ei sovellettu suoraan jätteenpolttoasetusta. Hiukan myöhemmin oli käynnistynyt Lahti Energian samantyyppinen hanke, jossa ensimmäinen lupahakemus on tietääkseni tehty vuonna 2002. Siitä EU-tuomioistuin on antanut vuonna 2008 ”järkiratkaisun” (C-317/07). Uudessa päätöksessään vuonna 2010 EU-tuomioistuin vielä tarkensi, että ”järkiratkaisu” on mahdollinen nimenomaan sillä edellytyksellä, että kaasu puhdistetaan (C-209/09). Jos puhdistamatonta jätteistä kaasutettua kaasua poltetaan voimalaitoksessa, niin mennään ”tiukimman mukaan”. Korkein hallinto-oikeus on ennättänyt julkaista asiasta jo kolme vuosikirjaratkaisua: KHO 2007:45, KHO 2009:51 ja KHO 2010:58.

Olisi tähän vähän nopeamminkin voinut tulla selvyys.