Maankäyttö ja sopimusoikeus

Kunta voi ostaa maanomistajita maata ja tehdä näiden kanssa maankäyttösopimuksia. Kuuntelin viime viikolla erässä koulutustilaisuudessa Vesa Majamaan ja Ari Ekroosin esityksiä maankäyttösopimuksista.

Vesa Majamaa on pitänyt ansiokkaasti esillä tarvetta tarkastella maankäyttöön liittyviä sopimuksia yhtä aikaa sekä yksityisoikeudelliselta että hallinto-oikeudelliselta kannalta. Majamaa on ympäristöoikeuden professori, mutta hänen tutkijataustansa ei ole yksinomaan ympäristöoikeudellinen, vaan hän esimerkiksi hänen väitöskirjansa oli esineoikeudellinen (toisen maalla oleva rakennus kiinnitysluoton kohteena).

Majamaa puhui mm. oikeustoimilain lievän pakon mahdollisesta soveltumisesta kunnan maankäyttöä koskeviin sopimuksiin. Karkealla tasolla ajattelu liikkuu ymmärtääkseni seuraavasti:

1. Ainakin maan ostamista kunnalle koskevat sopimukset ja mahdollisesti myös kunnan ja maanomistajan väliset kaavoitusta koskevat maankäyttösopimukset katsotaan luonteeltaan yksityisoikeudellisiksi.
2. Tällöin sopimuksia voidaan arvioida yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden ja mahdollisesti myös suoraan oikeustoimilain perusteella
3. Yksi sopimuksen osapuoli ei voi pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin itselle edulliseen tulokseen, vaan jossain vaiheessa painostus voi muuttua oikeustoimilain 29 §:n kieltämäksi lieväksi pakoksi. Tällöin sopimus ei sido sitä, joka siihen on pakotettu.
4. Neuvotteluissa kunta voi painostaa yksityistä sopimukseen uhaten sillä, että kunta muutoin lunastaa alueen. Rajat sille, milloin tällainen uhkaus on oikeutettu, tulee hakea erityisesti oikeustoimilain 29 §:n tulkinnasta.