Maankäyttö ja sopimusoikeus

Kunta voi ostaa maanomistajita maata ja tehdä näiden kanssa maankäyttösopimuksia. Kuuntelin viime viikolla erässä koulutustilaisuudessa Vesa Majamaan ja Ari Ekroosin esityksiä maankäyttösopimuksista.

Vesa Majamaa on pitänyt ansiokkaasti esillä tarvetta tarkastella maankäyttöön liittyviä sopimuksia yhtä aikaa sekä yksityisoikeudelliselta että hallinto-oikeudelliselta kannalta. Majamaa on ympäristöoikeuden professori, mutta hänen tutkijataustansa ei ole yksinomaan ympäristöoikeudellinen, vaan hän esimerkiksi hänen väitöskirjansa oli esineoikeudellinen (toisen maalla oleva rakennus kiinnitysluoton kohteena).

Majamaa puhui mm. oikeustoimilain lievän pakon mahdollisesta soveltumisesta kunnan maankäyttöä koskeviin sopimuksiin. Karkealla tasolla ajattelu liikkuu ymmärtääkseni seuraavasti:

1. Ainakin maan ostamista kunnalle koskevat sopimukset ja mahdollisesti myös kunnan ja maanomistajan väliset kaavoitusta koskevat maankäyttösopimukset katsotaan luonteeltaan yksityisoikeudellisiksi.
2. Tällöin sopimuksia voidaan arvioida yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden ja mahdollisesti myös suoraan oikeustoimilain perusteella
3. Yksi sopimuksen osapuoli ei voi pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin itselle edulliseen tulokseen, vaan jossain vaiheessa painostus voi muuttua oikeustoimilain 29 §:n kieltämäksi lieväksi pakoksi. Tällöin sopimus ei sido sitä, joka siihen on pakotettu.
4. Neuvotteluissa kunta voi painostaa yksityistä sopimukseen uhaten sillä, että kunta muutoin lunastaa alueen. Rajat sille, milloin tällainen uhkaus on oikeutettu, tulee hakea erityisesti oikeustoimilain 29 §:n tulkinnasta.

 

 

Onnea SYS

Suomen Ympäristöoikeustieteen Seura SYS perustettiin 30 vuotta sitten. Juhlan kunniaksi yhdistys järjesti kolmipäiväisen seminaarisarjan, johon en valitettavasti juuri ennättänyt osallistua.

Jos joku alan harrastaja ei ole vielä jäsen, niin kannattaa liittyä. Muutaman kympin jäsenmaksulla saa lehden ja mahdollisuuden osallistua seminaareihin. Mukana on muitakin kuin juristeja, ja jäsenet edustavat tutkimuksen lisäksi laajasti eri aloja.

Vesioikeudellisia väitöskirjoja

Mieleeni ei tule kovin tuoreita suomenkielisiä vesioikeudellisia monografioita (syynä voi toki olla huono muisti ja lukeneisuuden puute). Mutta nyt veden saatavuuden ongelmat ympäri maailmaa ja ratkaisumallien vertaaminen Suomen vesilainsäädäntöön on ollut niin houkutteleva teema, että siihen on tarttunut kaksikin tutkijaa. Heidi Andersson väitteli 3.9. aiheena ”Veden saatavuus”. Tietääkseni myös Antti Belinskij on saanut valmiiksi väitöskirjansa ”Oikeus veteen. Talousveden saatavuus Suomen ja Etelä-Afrikan oikeudessa.”

Kovin paljoa en ole ennättänyt Anderssonin väitöskirjaa katsoa. Kommentoin ainoastaan erästä yksityiskohtaa, nimittäin aika rajuna pitämänäni analyysia Turun Seudun Veden pohjavesihankkeesta (s. 288–320). Tuossa hankkeessa Kokemänjoesta peräisin oleva vesi imeytetään Virttaankankaalla tekopohjavedeksi ja siirretään putkea pitkin Turun seudulle. Toiminnan on tarkoitus alkaa 2011. Asiasta on riidelty korkeimmassa hallinto-oikeudessa jo usemmankin kerran, ja jotain ympäristövaikutuksia hankkeella varmasti on.

Väitöskirjassa Turun hanketta verrataan viiteen William Coxin kehittämään kriteeriin siitä, milloin vedensiirtoja voidaan pitää poliittisesti ja ympäristöllisesti oikeutettuina. Erityisesti yhteenvetotaulukossa TSV:n hanke tyrmätään. Hanke ei ole yhteensopiva kolmen kriteerin kanssa: TSV:n hanke ei perustu todelliseen vesipulaan, siitä aiheutuu huomattavia ympäristövaikutuksia ja siitä aiheutuu huomattavia sosiokulttuurisia jännitteitä. Myös neljännen kriteerin kanssa tilanne on kyseenalainen; tämän kriteerin mukaan siirto ei saa aiheuttaa veden ottopaikan tulevaa kehitystä. Ainoa plussa Turun hankkeelle tulee taloudellisten hyötyjen jakamisesta oikeudenmukaisesti, koska toteuttaja maksaa korvauksia lunastamistaan maa-alueista.

Kun väitöskirjan teema ja Coxin kriteerit liittyvät maailmanlaajuiseen keskusteluun vesien siirroista, niin kai kriteerien soveltamisessakin pitäisi olla samat periaatteet kaikissa maailman maissa. Kansainvälisessä keskustelussa vedensiirtohankkeet eivät ole vain puhtaan veden siirtämistä. Niihin voi liittyä useiden uusien voimalaitosten rakentamista ja jokien virtausten muuttamista. Veden siirtojen suuruusluokkaa voidaan mitata kuutiokilometreissä vuodessa eli kymmeniä kertojen enemmän kuin Turussa. Sosiaaliset vaikutukset voivat tarkoittaa esimerkiksi ihmisten uudelleensijoittamista pois vanhoilta asuinpaikoiltaan. Jos laitetaan maailman vedensiirtohankkeet jonoon niiden ympäristövaikutusten ja sosiaalisten vaikutusten perustella, niin kaipaisin lisäperusteluja, ennen kuin löisin Turun hankkeelle punaisia leimoja.

Päästökauppa esillä Ilmansuojelupäivillä

Kävin muutaman vuoden tauon jälkeen Lappeenrannan Ilmansuojelupäivillä. Ne järjestettiin jo 35. kerran.

Nyt päivillä painottui voimakkaasti ilmastonmuutos. Minusta hiukan liikaakin. Vaikka esimerkiksi päästökauppaan liittyvää juridiikka tulee työssä esiin säännöllisesti, niin perinteisiin rikkidioksidin ja typenoksidien päästöihin, hiukkasiin, hajuihin ym. kysymyksiin törmää vielä useammin. Saman uskoisin pätevän useimpiin muihinkin päivillä ahkerasti käyneisiin ihmisiin.

Edellä mainitusta kritiikistä huolimatta annan tunnustuksen minulle antoisimmasta esityksestä Magnus Cederlöfille ympäristöministeriöstä. Seuraavassa muutama hajanainen muistiinpano aiheesta ”Päästökaupan viimeiset tuulet”:

• EU:n laajuisen kyselyn mukaan päästökauppa on johtanut yli puolessa yrityksistä päästöjen vähennystoimiin. Tämän näkökulman ylenmääräistä korostamista tosin kritisoitiin esityksen jälkeisessä keskustelussa. Päästökaupan perusajatus on säännellä, että kauppaan kuuluvien toimintojen yhteiset hiilidioksidipäästöt jäävät poliittisesti määrätyn rajan alle. Tällöin kysymys siitä, kuinka paljon päästöt ovat vähentyneet päästökaupan takia ja kuinka paljon muusta syystä ei ole kovin keskeinen. Toisin on vaikkapa verotuksessa, jossa ympäristöverojen vaikutuksen päästöihin ainakin pitäisi olla keskeinen kysymys.
• Saman tutkimuksen perusteella ”yli 80 % yrityksistä sanoo, ettei päästökauppa ole johtanut tuotannon sijoittamiseen muualle”. Mielenkiintoinen tieto. Tosin kääntäisin asian toisin päin: ”lähes 20 % yrityksistä on siirtänyt tai harkitsee siirtävänsä tuotantoa muualle päästökaupan vuoksi”.
• Vaikka muuallakin maailmassa on päästökauppajärjestelmiä, ovat ne tällä hetkellä merkittävyydeltään ja volyymiltään pieniä EU:n päästökauppaan verrattuna. Yhdysvaltain liittovaltiontasoinen päästökauppa on vastatuulessa. (Esityksessä ei tullut tarkasti esiin, onko jossain vaiheessa suuria toiveita herättänyt Waxman – Markey Bill lopullisesti haudattu, mutta ainakaan pikainen eteneminen ei nähtävästi tule kyseeseen senaatissa).
• EU:n SO2-/NOx-päästökauppa on edelleen esillä keskusteluissa. Komission tilaama konsulttiselvitys on meneillään, ja mallilaskelmien perusteella päästökauppa olisi kustannustehokkaampi kuin teollisuuden päästödirektiiviin perustuva malli (laitoskohtaiset BATtiin perustuvat päästörajat).