Ilmasto-oikeus

Silmäilin uusinta ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirjaa. Parhaiten jäi mieleen Kati Kuloveden artikkeli ”Ilmasto-oikeuden synty? Katsaus ilmastonmuutosta koskevaan sääntelyyn”. Johtopäätösten mukaan ”kehitys näyttäisi viittaavaan siihen, että tulevaisuudessa ilmastonmuutosta koskeva sääntely muodostaa erillisen ’ilmasto-oikeutena’ tunnetun oikeudenalan.”. Laitetaanpa oma arvioni ilmasto-oikeudesta:

1. Kirjoituksen pääpaino on ilmastonmuutosta koskevissa kansainvälisissä sopimuksissa, päästökaupassa ja hiilimarkkinoissa. Kati Kulovesi ja muut alan tutkijat pohtivat vaikkapa Kioton pöytäkirjaa, Marrakeshin sopimusta ja CDM:ää. Tästä on ehkä kehittynyt omaleimainen oikeudellinen kokonaisuus, jota voidaan nimittää ilmasto-oikeudeksi.

2. Jos olen oikein tulkinnut, niin em. kansainvälinen ilmasto-oikeuden tutkimus on Suomessa järjestäytymässä opetuksessa, tutkimuksessa ja järjestötoiminnassa ympäristöoikeuden osaksi. Tämä on monella tapaa luontevaa, mutta ei ongelmatonta, koska ilmasto-oikeus on erityyppistä kuin ympäristöoikeudessa viime vuosikymmenillä eniten esillä olleet tutkimusaiheet. Syntyykö vesioikeuden ja ilmasto-oikeuden spesialistien välille hedelmällistä ja syvällistä keskustelua?

3. Suomen lainsäädännössä ilmastonmuutoksen torjuntaan voivat vaikuttaa lukuisat asiat, kuten päästökauppa, energiaverotus, rakentamismääräykset, kaavoitus, metsälainsäädäntö jne. Tämä lainsäädäntö ei periaatteiltaan ja lähtökohdiltaan muodosta sellaista kokonaisuutta, että sitä olisi järkevää nimittää ilmasto-oikeudeksi.

Sähköpostiin tuli muuten nähtävästi avoin kutsu asiaa sivuavasta tilaisuudesta.

Ympäristörikoksen seurauksia (KHO 2004:83 ja KKO 2011:17)

Kasvihuoneita viljan kuorta polttamalla lämmittänyt pienyrittäjä on työllistänyt oikeuslaitosta urakalla. Jutussa on tullut esille paljon oikeuskysymyksiä, joten pieni referionti on paikallaan:

Tässä tapauksessa yrittäjä ei tehnyt salassa mitään törkeän lainvastaista. Toiminnan perusidea oli ihan hyvä, käyttää polttoaineena halpaa viljan kuorta. Yrittäjä ei kuitenkaan nähtävästi saanut lämpökattilansa puhdistuslaitetta toimimaan riittävän hyvin, ja kattilasta levisi ympäristöön nokea.

Todennäköisesti kunnan ympäristöviranomaiset pyrkivät ensin saamaan epävirallisin vaatimuksin ja huomautuksin tilanteen kuntoon. Netin asiakirjoista ei selviä, kuinka pitkään tätä jatkui.

Kun tilanne ei parantunut, niin kunnan ympäristölautakunta kielsi 2000-
luvun alkupuolella toiminnan ja asetti sille päästöjen raja-arvoja. Yrittäjä ei toiminut ympäristölautakunnan määräysten mukaisesti, vaan jatkoi toimintaansa. Loppujen lopuksi toiminta kiellettiin neljään kertaan. Kun kiellot eivät tehonneet, niin yritykselle tuomittiin uhkasakkoja maksettavaksi kahdesti: 5000 euroa vuonna 2003 ja pari vuotta myöhemmin 10 000 euroa. Näistä prosesseista yksi eteni korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka julkaisi ratkaisunsa vuosikirjassa KHO 2004:83. KHO:n mukaan toiminnan kieltämisen perusteeksi ei riitä pelkkä savukaasujen aiheuttama pilaantuminen, vaan kiellon täytyy perustua ympäristönsuojelulain täsmälliseen säännökseen. Tässä tapauksessa täsmällinen säännös löytyi: koska päästöt aiheuttavat naapureille kohtuutonta rasitusta, niin toiminnalla olisi pitänyt olla ympäristölupa, ja kun toiminnalla ei ollut lupaa, niin sen jatkaminen voitiin kieltää.

Juttu ei päättnyt tähän, vaan asia vietiin myös oikeuteen ympäristörikosasiana. Käräjäoikeus tuomitsi viljan kuoren polttaneen pienyrityksen 5 000 euron yhteisösakkoon ja yrittäjän 60 päiväsakkoon ympäristön turmelemisesta. Hovioikeus alensi yhteisösakon 2 000 euroon. Asia eteni vielä korkeimpaan oikeuteen. Se mietti erityisesti, voitiinko ympäristölautakunnan hallintopakkoasian yhteydessä antaman määräyksen noudattamatta jättämisestä paitsi tuomita uhkasakko niin myös rangaista ympäristörikoksena (syyte ei jostain syystä koskenut toimintaa ilman ympäristölupaa, vaan toimintaa vastoin ympäristölautakunnan määräystä). Korkeimman oikeuden pari viikkoa sitten antaman ennakkoratkaisun mukaan ympäristölautakunnan asettaman kieltomääräyksen rikkominen voi olla rikos. Esittelijäneuvos Sepponen ja vähemmistöön jääneet oikeusneuvokset Esko ja Välimäki esittävät kyllä hyviä vastakkaisia perusteluja. (KKO 2011:17).

Muina seurauksina lain vastaisesta toiminnasta voisi vielä seurata rikokseen liittyvän taloudellisen hyödyn menettäminen valtiolle. Suurin tähän liittyvä suomalainen tuomio on tietääkseni seitsemän miljoonaa markkaa. Edelleen kyseeseen voivat tulla vahingonkorvaukset esimerkiksi naapureille. Näitä ei tässä tapauksessa ainakaan netissä julkaistujen selostusten mukaan tullut esiin.

Belinskij: Oikeus veteen

Lueskelin jo aiemmin mainitsemaani Antti Belinskijn väitöskirjaa Oikeus veteen - Talousveden saatavuus Suomen ja Etelä-Afrikan oikeudessa. Pari pikakommenttia:

Kirjan rakenne oli minusta erinomainen ja mietitty. Siitä nopeasti pääsi kärryille siitä, mitä Belinskij oikeudella veteen tarkoittaa. Kirjassa tarkastellaan erikseen oikeutta ottaa vettä (esim. ottaa pohjavettä tai pintavettä joko omalta tai muiden alueelta). Erikseen tarkastellaan oikeutta saada talousvettä. Tämä osuus jakautuu lukuihin vesihuollon järjestäminen, talousvesipalvelun sisältö sekä vesimaksut. Eli oikeus veteen ei ole vain oikeutta ottaa vettä järvestä tai kaivosta, vaan myös kansalaisen oikeus saada tarpeeksi läheltä jatkuvasti ja riittävästi tarpeeksi hyvälaatuista talousvettä kohtuuhintaan.

Vesimaksuja koskeva luku oli minulle mielenkiintoinen, kun vesimaksujen sääntelyä pystyi vertaamaan itselle tutumpaan sähköverkkopalvelujen hinnoitteluun. Tekstissä esitettiin aika raju väite: ”Kun otetaan huomioon suurten vesihuoltolaitosten tuotot suhteessa peruspääomaan ja liikevaihtoon, vaikuttaa siltä, että vesihuoltolaitoksia käytetään Suomessa VHL 18 §:n vastaisella tavalla piiloverotukseen ja kunnan muiden toimintojen tukemiseen.”.

Energiatehokkuudesta ei päätetäkään ympäristöluvassa (KHO 2011:12)

Suurten teollisuuslaitosten ympäristölupamääräyksissä on ollut usein maininta tehokkaasta energian käyttämisestä. Toiminnanharjoittajat ovat pitäneet näitä määräyksiä usein vähämerkityksisinä ja osittain turhina. Energiansäästöön pyritään joka tapauksessa, jotta yritys ei tuhlaisi rahaa. Käytännön energiansäästötyössä ympäristölupia tärkeämpiä ovat työ- ja elinkeinoministeriön kanssa valmistellut vapaaehtoiset energiansäästösopimukset.

Energiatehokkuusmääräykset ovat myös luonteeltaan erityyppisiä kuin muut ympäristöluvan lupamääräykset. Energiatehokkuudessahan ei ole kyse laitokselta tulevista päästöistä, vaan lähinnä sähkön ja polttoaineiden säästämisestä. IPPC-direktiivi kuitenkin edellyttää asian noteeraamista ainakin jollain tavalla, ja ympäristönsuojelulakia koskevassa hallituksen esityksessä viitataan tarpeeseen antaa energiatehokkuudesta tarvittaessa lupamääräyksiä.

Korkein hallinto-oikeus päätti viime viikolla, että ympäristöluvassa ei voida antaa lainkaan pelkästään energiankäytön tehokkuuteen liittyvää itsenäistä lupamääräystä (KHO 2011:12). Ratkaisusta jouduttiin äänestämään. KHO:n enemmistön perustelujen mukaan laissa on määrätty, mistä voidaan antaa lupamääräyksiä. Kun energiatehokkuusmääräykset eivät sovi näihin määrittelyihin, niin IPPC-direktiivin tulkintavaikutus tai lain esityöt eivät voi oikeuttaa määräyksen antamiseen.

Ympäristönsuojelulakia on siis sovellettu viimeisen vuosikymmenen aikana vähintään kymmeniä kertoja väärin. KHO:n ratkaisun vaikutus tuleviin ratkaisuihin voi kuitenkin jäädä rajalliseksi: ympäristönsuojelulakia ollaan uudistamassa, ja KHO:n ratkaisu otettaneen huomioon tässä työssä.

Periaatteellisesi ratkaisun mielenkiintoisin osa on, kuinka se rajoittaa EU-oikeuden tulkintavaikutusta ja perusteluilla säätämistä. Ainakin minut yllätti, kuinka rajallisen merkityksen KHO direktiiville ja lain esitöille tässä tapauksessa antoi.