Käytettyjen puhelin- ja sähköpylväiden hyödyntäminen ei vaadi ympäristölupaa

Enontekiössä olevassa Raittijärven kylässä on pysyvää asutusta, mutta ei tieyhteyttä. Perille pääsee talvella moottorikelkalla. Kesällä voi patikoida tai ajaa mönkijällä valtatieltä noin 35 kilometrin matkan Raittijärven polkua pitkin. Polkutie oli päässyt huonoon kuntoon, ja se kunnostettiin vuosina 2008–2009. Aluspuina käytettiin vanhoja puhelinpylväitä.

Suomen Luonnonsuojeluliittoon kuuluva Lapin luonnonsuojelupiiri ry vaati ympäristökeskusta kieltämään Raittijärven polun kunnostamisen. Näin siksi, että rakentamisessa käytetyt puhelinpylväät olivat CCA-liuoksella kyllästettyä puuta, josta voi liueta ympäristöön mm. arseenia. Ympäristökeskus hylkäsi luonnonsuojelupiirin vaatimuksen. Luonnonsuojelupiiri valitti päätöksestä Vaasan hallinto-oikeuteen, joka puolestaan kumosi ympäristökeskuksen päätöksen. Hallinto-oikeus piti vanhojen CCA-kyllästettyjen pylväiden käyttöä lainvastaisena. Rakentajalla ei ollut ympäristölupaa, vaikka se käytti polkutiehen jätteitä (eli käytöstä poistettuja pylväitä) ja vaikka jätteiden ammattimainen hyödyntäminen vaatii ympäristölupaa.

Asia eteni korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka päätti pyytää asiassa EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisua (KHO 2011:65). Tämän kirjoituksen otsikko on hivenen rohkea yleistys EU-tuomioistuimen asiasta viime viikolla antamasta ennakkoratkaisusta (C-358/11). Ainakaan kaikissa tapauksissa CCA-puiden käyttö ei ole jätteiden hyödyntämistä eikä vaadi sillä perusteella ympäristölupaa.

Asia liittyy kahteen keskeiseen EU-säädökseen. Jätedirektiivi sääntelee jätteiden hyödyntämistä, ja tähän liittyy läheisesti velvollisuus hakea jätteiden hyödyntämiselle ympäristölupaa. REACH-asetus puolestaan sääntelee kemikaalien käyttöä ja yhdenmukaistaa niitä koskevia vaatimuksia EU:ssa. REACH-asetuksen mukaan CCA-kyllästettyä puuta ei saa luovuttaa lainkaan yksityiskäyttöön. Käyttö on mahdollista vain tietyissä rajatuissa käyttökohteissa, josta yksi esimerkki on ammattimainen käyttö silloissa ja siltarakenteissa. REACH-asetusta ei sovelleta jätteisiin.

EU-tuomioistuimen nyt antaman tuomion olennaisimpia kohtia on, että REACH-asetuksen määrittelyillä on merkitystä arvioitaessa sitä, mikä on jätettä ja mikä ei. Tämä merkitys näyttää olevan vieläpä suuri (tuomion kohdat 62–64). Harkinnanvaraa jää, mutta tuomion perusteella sanoisin pääsäännöksi, että jos CCA-käsiteltyä puuta käytetään REACH-asetuksessa mainittuihin tarkoituksiin, ei kyse ole enää jätteen hyödyntämisestä. Ympäristölupaakaan ei siis vaadita ainakaan sillä perusteella, että kyse olisi jätteiden hyödyntämisestä. Lopullisesti asian ratkaisee kuitenkin korkein hallinto-oikeus.

Lyhyemmin vielä muista EU-tuomioistuimen samassa asiassa käsittelemistä kysymyksistä:

• Kansallisesti ei voida antaa REACH-asetusta tiukempia määräyksiä (kohdat 30–38).
• CCA-puun käyttökohteet on lueteltu REACH-asetuksessa tyhjentävästi (40–42). 
• Kun REACH-asetuksessa on sallittu käyttö siltoihin ja siltarakenteisiin, niin KHO:n pitää tulkita, ovatko pitkospuut tällaisia vai eivät – mielestäni EU-tuomioistuin näyttää kannustavan sellaiseen tulkintaan, että pitkospuut käyvät sillasta (44).
• REACH-asetuksen mukaan kyllästettyä puuta ei saa käyttää siten, että toistuva ihokosketus siihen on mahdollinen. Tässä on arvioitava tavanomaista käyttöä ja tehtävä todennäköisyysarviointia, teoriassa joskus mahdollinen ihokontakti ei estä puun käyttöä (49–52).
• Kun arvioidaan yksittäistapauksessa aineen jäteluonteen päättymistä (ns. end-of-waste -ongelma), asiaa ei voida ratkaista ainoastaan jätedirektiivin 6 artiklan 1 kohdan perusteella, joka soveltuu suoraan vain tilanteisiin, joissa vahvistetaan yleisiä arviointiperusteita (54-59)
• Myös vaarallinen jäte voi lakata olemasta jäte (60).

-- 

Täydennys 4.6.2013: Korkein hallinto-oikeus ratkaisi tapauksen lopullisesti, eikä ympäristölupaaa vaadittu (KHO 2013:102)

Top 10 -blogit

Blogini noteerattiin Cisionin Top 10 -listauksessa, jossa helmikuun aiheena olivat ympäristöblogit. Täytyykin tutustua muihin mainittuihin blogeihin, niissä ei ollut juuri mukana ennestään minun tuntemiani.

Itse lueskelen muiden blogeja satunnaisesti. Tässä satunnaisessa järjestyksessä kymmenen mielenkiintoista:

Selvimmin samaa aihepiiriä kuin omani käsittelee professori Ari Ekroosin blogi environmental-climate-energy-law.

Ympäristölainsäädännön valmistelua sivutaan joidenkin virkamiesten blogeissa, erityisesti voi mainita kansliapäällikkö Hannele Pokan mietteet.

Poliitikot käsittelevät usein ympäristöasioita. Osmo Soininvaaran kirjoituksia on ilo lukea riippumatta siitä, onko hänen kanssaan samaa mieltä vai ei.

Teollisuuden blogeista luen mm. Energiateollisuus ry:n Energiaa! -blogia. 

Mentäessä oikeustieteen puolelle niin oikeudellisten blogien ykkösenä pidän Jyrki Virolaisen ärhäkkää blogia.

Suosittu on myös Jukka Kemppisen blogi, joskin siinä oikeudellisten asioiden suhde muihin asioihin on suhteellisen vähäinen.

Tekijänoikeusasioista blogataan ahkerasti verrattuna muihin oikeudenaloihin. Tältä saralta tulee mieleen Ville Oksasen Lex Oksanen.

Rikosasioista ja oikeudenkäyntimenettelystä kiinnostuneella antoisa saattaa olla MTV:n rikostoimittajan Jarkko Sipilän blogi Elinkautinen.

Erilaisia, usein nimettömiä, blogeja viranomaisia vastaan ja omien oikeuksien puolesta en yleensä jaksa seurata ainakaan kauan. Tällä saralla täytyy kuitenkin antaa ainakin sitkeydestä pisteet jo kohta kymmenen vuotta toimineelle blogille Oikeus ja kohtuus.

Muista aihepiireistä viihdyttävä on mm. viestintäkonsultti Katleena Kortesuon Ei oo totta. 

Konnia vai sankareita

Viime vuonna korkein hallinto-oikeus (KHO) poikkesi ensimmäistä kertaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) päätöksessä omaksutusta tulkinnasta. Tänä vuonna Kuopion hallinto-oikeus teki samasta teemasta päätöksen, joka myös lienee ensimmäinen kerta laatuaan: hallinto-oikeus poikkesi tietoisesti pari kuukautta vanhasta KHO:n vuosikirjaratkaisusta. Niinpä näitä mielenterveysasioita on tullut sivusilmällä seurattua, vaikka ne eivät ympäristöasioihin liitykään.

Kysymys on mm. siitä, riittävätkö pakkohoitopäätöksen jatkamiseen sen sairaalan lääkärien kannanotot, jossa potilasta pidetään vasten tahtoaan, vai tarvitaanko aina myös ulkopuolisen lääkärin mielipide. Suomen mielenterveyslain mukaan ulkopuolista mielipidettä ei tarvita. Hoitavan sairaalan lääkärien päätös alistetaan kuitenkin hallinto-oikeuden vahvistettavaksi, ja siellä asian käsittelyssä on mukana myös hallinto-oikeuden lääkärijäsen.

Näytelmä käynnistyi, kun EIT päätti heinäkuussa 2012 (X v. Suomi), että Suomen toiminta oli vastoin ihmisoikeussopimusta. Suomen järjestelmässä ei ole riittäviä takeita mielivaltaa vastaan.

Kuopion hallinto-oikeus päätti elokuussa 2012 EIT:n päätöstä seuraten, että hallinto-oikeus ei voinut vahvistaa hoidon jatkamispäätöstä, kun se ei perustunut ulkopuolisen lääkärin mielipiteen.

Julkisuuteen asia tuli seuraavassa vaiheessa: KHO arvioi syyskuussa (KHO 2012:75) asiaa toisin kuin EIT ja Kuopion hallinto-oikeus. Maltillisesti sanoen KHO otti huomioon ihmisoikeustuomioistuimen pitkäaikaisen ratkaisukäytännön ja Suomen järjestelmän kokonaisuutena ja katsoi, ettei yksittäinen EIT:n tapaus X v. Suomi osoittanut Suomen järjestelmän olevan vastoin ihmisoikeussopimusta. Hesari kirjoitti pääkirjoitussivullaan reippaammin: ”KHO näytti EIT:lle kaapin paikan”.

Marraskuussa 2012 ihmisoikeustuomioistuin päätti, että se ei ota Suomen valitusta tapauksessa X v. Suomi suuren jaoston käsittelyyn. Sen heinäkuussa antama päätös siis jää voimaan.

Tammikuussa 2013 Kuopion hallinto-oikeus palasi teemaan. Se päätti (täysistunnossa, kuten korkein hallinto-oikeuskin syyskuussa), että EIT:n linjaa on noudatettava KHO:n ratkaisusta huolimatta.

Onko tarinan konna korkein hallinto-oikeus, kun se on asettunut vastustamaan ihmisoikeuksien kehittymistä ja puolustamaan perusteettomasti Suomen hallintoa ja suomalaista järjestelmää sekä siinä samalla uhmaa ihmisoikeussopimuksen korkeimmaksi tulkitsijaksi hyväksyttyä ihmisoikeustuomioistuinta?

Vai kävisikö konnaksi Kuopion hallinto-oikeus, joka ei luota KHO:n pari kuukautta aiemmin tekemään linjanvetoon eikä jätä siihen tarvittavia tarkistuksia korkeimman hallinto-oikeuden huoleksi, vaan käyttää resurssejaan korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen korjailuun.

Entä EIT, joka kehittää vanhan ja epämääräisen ihmisoikeussopimuksen perusteella ilman demokraattista päätöksentekoa yksityiskohtaisia menettelytapasäännöksiä ja antaa muutaman kuukauden välein puutteellisesti perusteltuja ja keskenään ristiriitaisia päätöksiä? Tapauksessa X v Suomi 3.7.2012 ulkopuolinen mielipide olisi ollut tarpeen, tapauksessa  Liuiza v. Liettua 31.7.2012 tällaista ei vaadittu, mutta sitten Sýkora v. Tsekin Tasavalta 22.11.2012 sillä taas tuntui olevan merkitystä.

Vai ovatko kaikki sankareita, jota käyvät päätösten perustelujen välityksellä oikeutta kehittävää vuoropuhelua?

Muistiinpanoja Asianajajapäiviltä

Kävin viime viikolla Asianajajapäivillä, jossa kuultiin perinteiseen tapaan oikeuspoliittisia puheenvuoroja alan vaikuttajilta. Vuosittain vaihtuvasta teemasta riippumatta puhujat valittelevat yleensä säästöjä tai lisärahan puutetta. Tällä kertaa tähän oli aivan erityisen hyvä tilaisuus, kun aamupäivän aiheena olivat Suomen talousnäkymät ja niiden vaikutus oikeudenhoidolle.

Ympäristö- tai hallinto-oikeudellisia asioita ei kovin paljon käsitelty. Yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten yhdistäminen tuntuu kuitenkin olevan keskusteltavana, ehkä aiempaa vakavammin?

Paneelikeskustelussa ylimpien tuomioistuinten presidenttien pääviestit olivat erilaisia:

KHO:n Pekka Vihervuoren puheenvuoroista jäi mieleen leikkausten ja kehysbudjetoinnin arvostelu ja niiden merkityksen suhteuttaminen koko kansantalouteen: Jos muutaman miljoonan euron leikkauksista seuraa esim. kaavoitus-, vero-, rakennuslupa-, markkina-, ym. asioissa juttujen viivästyminen tai päätösten luotettavuuden heikkeneminen, niin negatiivinen merkitys kansantaloudelle on moninkertainen verrattuna saatuihin säästöihin. Yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten yhdistämisellä ei saavuteta säästöjä, ja se pitäisi pitää erillään säästökeskusteluista. Muutenkaan tuomioistuinlinjojen yhdistäminen ei ole tarpeen.

KKO:n Pauliine Koskelo tuntui pitävän selvänä, että leikkauksia tulee joka tapauksessa enemmän tai vähemmän myös oikeuslaitoksen osalle. Hän painotti, että nyt on aika tehdä rakenteellisia uudistuksia ja laittaa asiat kuntoon tulevaisuutta silmällä pitäen. Yksi osa näitä uudistuksia pitäisi olla hallinto-oikeuksien ja yleisten tuomioistuimien yhdistäminen.